Minä olen 37 vuotta. Minusta ei ole vielä tullut paljon mitään. Olen minä soittanut ammatikseni kymmenisen vuotta, mutta senkin minä jätin. Ranne ei kestänyt, pää ei kestänyt. Minusta olisi voinut tulla vaikka mitä.

Peruskoulu mursi minut järjestelmällisesti. Koulukaverit kiusasivat, opettajat katsoivat läpi sormien, kotona ei "tiedetty".

20 vuotta myöhemmin olen ruvennut tekemään sille jotain. Hidasta. Perin hidasta rakentaa itsensä alusta uudelleen. Vaikeaa. Pelottavaa.

Minä olen älykäs. Ei se ole leuhkimista, se on totta. Minä olen lahjakas, musiikissa, kirjoittamisessa, minulla on kielipäätä, kouluaineet olivat aina helppoja, koskaan ei tullut eteen mitään mitä en olisi oppinut tai käsittänyt. Paitsi sosiaaliset suhteet. En oppinut olemaan muiden kaltainen. En minä kyllä halunnutkaan.

Minulla on vielä mahdollisuus. Voin opiskella uuden ammatin tai jatkaa vanhaa. Minun ei ole pakko antaa periksi. Minä voin tarttua elämän takinliepeestä kiinni. Uskallanko?